Papun ja Pippurin blogi: 22.8.2013

Tästä päivästä alkaa amerikanstaffordshirenterriereiden Papun ja Pippurin tarina.
Sain kuvan Pippurista puhelimeeni yhden aikaan päivällä, samalta istumalta lähdin töistä ja pyysin ystäväni Marittan mukaani kohti Lahtea. Itkien puhelimessa kerroin että olin saanut kuvan Pippurista ja se oli jotain aivan järkyttävää. En voinut uskoa todeksi että puhelimen tekstiviestillä lähetetyssä kuvassa näkyi luurangonlaiha koira.

Matka kohti Lahtea alkoi. Matkalla soitin jo eläinlääkärin valmiiksi seuraavalle päivälle. Matka meni melko vaihtelevissa mielentiloissa. Papun kunnosta ei ollut mitään tietoa. Aamulla olin saanut kuitenkin viestin että Papu voi hyvin ja se on niin reipas.

Ajoimme ensin hakemaan Pippurin joka oli hoidossa, se oli kuin varjo entisestään. Pippuri tuli nöyränä häntä heiluen luokse, hieman alistuneen oloisena ja minut nähdessään pissasi alleen. :( Otimme Pippurin kyytiimme ja ajoimme Papua hakemaan vielä silloiselta haltijaltaan.

Paikanpäällä meitä odotti vielä järkyttävämpi näky kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Papu, joka otettiin häkistä, jonka pohjalla oli 2cm virtsaa, oli pelkkää luuta ja nahkaa. Pystyin pitämään itseni koossa sen aikaa että sain koirien paperit ja omistajatodistukset ym. allekirjoitettuna mukaani. Maritta otti Papun ja meni ulos sen kanssa, koitin vielä itse puhua entisen haltijan kanssa ja saada hänelle apua, tuloksetta.

Sydän verillä lähdimme koirien kanssa ja ajoimme lähimmälle eläinlääkäriasemalle tarkistuttamaan koirat. Eläinlääkäri oli myös järkyttynyt sekä koko aseman henkilökunta koirien kunnosta. Nartun paino oli vain 11 kg ja uroksen 16 kg. Molemmat olivat siis melkein 50% alipainoisia. Mitään toimenpiteitä ei lähdetty tekemään tässä vaiheessa, ei ollut edes varmaa että koirat edes jaksavat elää. Uros varsinkin oli ottanut myös melkoisesti psyykkistä painetta tilanteesta, se oli masentunut ja vaan tuijotteli eteenpäin.

Eläinlääkäristä saimme mukaamme a/d ruokaa joka on tarkoitettu toipilaille sekä nutriplus geeliä. Selitys jonka saimme, miksi koirat olivat niin laihoja, oli että ne ovat niin stressaantuneita etteivät halunneet syödä. Avasin purkin ja sinne meinasi mennä purkit ja sormet mukana. Koirat olivat niin nälkäisiä etten ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Sormet verillä, kyynel silmäkulmassa katsoin kun koirat söivät. Olisin halunnut vain antaa niille lisää ja lisää ruokaa, niin paljon kuin jaksavat syödä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Eläinlääkäriltä saimme ohjeet ruokkia koiria tunnin välein hyvin sulavalla ruoalla ja ihan vähän kerrallaan. Itkien aloin ruokkimaan koiria tunnin välein vajaa kaksi ruokalusikallista ruokaa kerrallaan. Se oli raastavaa kun näki koirien nälän ja tiesi ettei voi vaan antaa enempää, seuraukset voisivat olla katastrofaaliset.

Soitin illalla pomolleni ja pyysin palkatonta vapaata. Se onneksi järjestyi ja pomoni ymmärsi tilanteen. Kiitos siitä hänelle! Se mahdollisti koirien ympärivuorokautisen tarkkailun ja ruokinnan.

Marittan kanssa kävimme tilannetta läpi uudestaan ja uudestaan, emme voineet uskoa että tämä oli totta. Alla heti koirat haettua ja punnittua kuvia niistä.